Ihan tavallinen tiistai

Jos jotain, niin tämä etäilyelämä on palauttanut aamu-unet. Tavallisessa arjessa minä olin se, joka nousi aamuisin ensin ja ehti mahdollisesti lähteä jo toimistollekin ennen kuin kukaan muu oli hereillä.
Nyt mies nousee ensin ja minä olen nukkunut äitielämäni pisimpiä arkiaamu-unia, eli jonnekin puoleen kahdeksaan (todella wau).
Pellossaeläminen alkaa näkyä myös habituksessa. Ilo siitä, ettei tarvitse laittautua vaan voi hyöriä päivästä toiseen kotoisissa pieruverkkareissa, meikittä ja tukka tyynynpainamana, ei ole haihtumaan päin. Perhekään ei valita, sillä tältähän minä nyt yleensä kotona näytän. Ainoat säikähdykset meinaa tulla kun avaa etäyhteyskokouksen minne vaan ja sieltä omasta ruudusta katsookin mörkö! Ilahduttavaa on ollut tosin huomata että aika monella muullakin tuntuu olevan sama tilanne ja sisäisten palavereiden olohousupolvipussivertailu onkin toivottavasti tullut jäädäkseen.

Tämän viikon kotikoulun lukujärjestyskokeilu näyttää tältä:
9-9.45 Koulutehtäviä
10-10.30 Liikuntaa ulkona
10.45-11.30 Dokumenttitunti
11.30 Lounas
12.30-13.15 Koulutehtäviä
13.30-14.15 Koulutehtäviä tai muuta vapaaehtoista opiskelua / kuvista / kässää /treenit
14.30 Välipala
14.45-16 Peliaikaa

Dokumenttitunti on käytännössä tarkoittanut tällä viikolla sitä, että eilen haalimme hieman tietoa videoiden tekemisestä ja tubettamisesta, tänään on pitänyt kuvata materiaalia MyDay-tyylisesti, jota huomenna opettelemme editoimaan. Molemmat koululaiset kun haluavat alkaa tubettamaan, niin ajattelin että tätä aikajaksoa voisi käyttää näiden perustaitojen hankkimiseen. Katsotaan vaan nyt miten tuo oikein sujuu. Tausta-ajatuksena tuossa oppitunnissa on toisaalta ollut myös se, että saisin koululaiset hieman edes dokumentoimaan tätä historiallista aikaa - jos ei muille, niin ainakin itselleen.
Liikunnassa kaivoimme tänään vihdoin polkupyörät esiin ja kävimme kiertämässä viereistä puistoa niillä ihanassa aamupäivän auringonpaisteessa. Taapero lähinnä käveli potkupyörä jalkojen välissä, mutta eiköhän se logiikka siitä kesää kohti mentäessä vielä aukene, jonka jälkeen uskoisin meidän saavan juosta vauhtiviikarin perässä aika paljon.

Omalta osaltani istuin tänään viimeisen asiakaspalaverini tässä roolissa ja valmistaudun nyt ylihuomenna koittavaan viimeiseen työpäivääni toimistopuolella. Olen kirjoitellut testamenttini nyt loppuun, ajanut (ainakin mielestäni) kaikki tarvittavat raportoinnit ulos järjestelmästä ja puhunut toivottavasti kaikkien tarvittavien ihmisten kanssa kaikki tärkeimmät asiat halki. Edessä olisi vielä pöydän tyhjennys sekä tietokoneelta että toimistolta. Sitten olen valmiina ensi viikolla uutena alkavaan työuraan. Enpä kyllä olisi vielä silloin kolme viikkoa sitten uudesta työstä sopiessani uskonut että tulen aloittamaan tämän taipaleen etäilemällä kotikaranteenista.

Eristyksissä.

Ensimmäinen kokonainen eristysviikko on alkamassa huomenna. Kaikki on vielä toistaiseksi tuntunut enemmän jännältä kuin ahdistavalta tai pelottavalta. Lapset ovat innoissaan kotikoulusta, taapero touhuaa aivan entisellä energiallaan pitäen meidät kaikki muut varpaillaan päivärytmi rullaa kuin aina.
Kuitenkin tässä on jo kolmen päivän kokemuksella ehtinyt työstämään arkeen jo toisen version lukujärjestyksestä ja toteamaan noissa kolmessa päivässä, että arvoasetelmassa valtion virkamies ajaa aina markkinointialan organisatorisen läskin yli, jota kautta omien töiden suoritusaste uhkaa kyllä näillä tulevillakin etäilyviikolla jäädä melko paljon alhaisemmaksi kuin tavallisina etätyöpäivinä. Tässä kun on oman tekemisen lisänä koordinoitavana ne samat hommat kuin kaikilla muillakin koululaisperheillä Suomessa: lasten etäkoulun ja -harrastusten vahtiminen ja moderoiminen ja niiden lisäksi kaiken muun metatyön pyörittäminen tässä ympärillä. Oman haastekertoimensa kuvaan toki tuo parivuotias iltatähtönen, joka ei ihan vielä ymmärrä termejä "työrauha", "äiti tulee KOHTA auttamaan", "nyt on päiväuniaika" ja "värittäisitkö tässä ihan rauhassa ja siististi sen aikaa kun äiti puhuu tämän puhelun loppuun".

Sitä jotenkin kuvittelisi hahmottavansa mitä kaikkea uutta tämä erityisjärjestely ehkä aiheuttaa, mutta pari tähän mennessä ainakin nämä ovat päässeet hieman ehkä yllättämään:

• Tiskikonetta saa olla tyhjentämässä koko ajan. 
• Roskiksia saa olla viemässä koko ajan. 
• Ruokaa saisi olla tekemässä koko ajan, ellei olisi itselleen armollinen ja nojaisi tasaisella tahdilla rauhassa eineksiin

Pyykkihuoltoon pätisi varmasti aikalailla samat linjaukset, jos sitä olisi nyt jaksanut hoitaa. Se on kuitenkin saanut kasaantua nyt hetkellisesti, sillä meillä on oltu kuumeessa eikä ihan kaikkea ole siksi jaksettu tehdä. 

Tai siis minä olen kuumeessa, taapero ja juniori ovat omat kuumeputkensa jo hoitaneet. Neiti ja mies ovat toistaiseksi pysyneet vielä tämän kerhon ulkopuolella, mutta katsotaan mihin tilanne vielä kehittyykään. Oma jaksaminen on siis ollut hieman rajallista kun selkeästi huomaa että tavallisesta keuhkokapasiteetista on käytössä vain n. 2/3, joka näyttäytyy mm. siten, että noissa meidän ihan tavallisissakin portaissa jo hengästyy. Lisänä on kuivakka yskä, viime päivinä valtoimenaan valumaan ryhtynyt nenä, todella kipeä kurkku ja jatkuvana jomotteleva pää. 

Aloitin tämän blogin vähän samalla perusajatuksella, jolla kirjoittelin talvestamme Briteissä 2012-13 eli että voisin jakaa kuulumisiamme nyt eri puolilla Suomea eristyksissä oleville (uteliaille?) sukulaisille, eikä kaikille tarvitsisi kertoa välttämättä ihan niitä samoja asioita erikseen. Samalla tänne nyt toki saattaa joku muukin vahingossa löytää, mikä on ihan ookoo ja siis tervetuloa vaan. 

Tästä tämä nyt lähtee. Dokumentaatio siitä, mitä tämä kevät tuokaan tullessaan. Kypärä siis kiinni ja kohti tuntematonta!