"Huijarisyndroomasta kärsivä on vakuuttunut olevansa huijari ja että hänen saavutuksensa ovat ainoastaan hyvän onnen tai ajoituksen tulosta, tai että hän on vain harhauttanut muut luulemaan itseään todellista kyvykkäämmäksi."
Kuulin eilen, että tätä keväällä saamaani paikkaa oli hakenut 75 muutakin ihmistä. Ja nämä hullut palkkasivat MINUT! Nauratti, mutta samalla taas jäin miettimään, että miksi sitä ei itse näe mitä muut omassa tekemisessä ja toiminnassa näkevät? Kun selvästi osaan ja tiedän - jonka lisäksi olen ilmeisen hyvää seuraa ja muutenkin mukava tyyppi, koska eihän tässä yksin ole joutunut elämässään kovinkaan pitkiä aikoja synkistelemään, vaan aina on löytynyt kaveri kun sellaista on kaivannut.
En nyt ole kuitenkaan kokenut että tästä kohtuullisen selkeästä huijarisyndroomasta olisi ollut itselle niin kovin suurta haittaa tai hidastetta, koska taidan olla tyyppinä sellainen, joka lopulta heijastelee itseään aina muista ihmisistä. Eli vaikka en itse pidä itseäni kummoisenakaan osaajana tai tekijänä, niin muiden arvostus ja luottamus kuitenkin heijastuvat omaankin olemiseen sen verran, etten anna oman - ilmeisesti väärä - mielikuvan päästä juurikaan hallitsemaan.
Omituinen ilmiö se silti on ja jäin tuossa eilen sitäkin miettimään, että voisihan se olla helpompaa jos ei ihan koko ajan epäilisi omaa osaamistaan ja pelkäisi että jää kohta kiinni siitä, ettei oikeastaan (muka) mitään osaa. Voisin tätä alkaa pikkuhiljaa itselleni nyt opettamaan. Nyt sen pitäisi olla vielä aiempaa helpompaa kun olen vihdoin työpaikassa ja -yhteisössä, jossa selvästi arvostetaan sekä osaamistani että potentiaaliani ja minuun on kiinnitetty myös paljon (riittävästi, ei liikaa) odotuksia tulevaisuuden varalle.
