Huijarisyndrooma

 "Huijarisyndroomasta kärsivä on vakuuttunut olevansa huijari ja että hänen saavutuksensa ovat ainoastaan hyvän onnen tai ajoituksen tulosta, tai että hän on vain harhauttanut muut luulemaan itseään todellista kyvykkäämmäksi."

Kuulin eilen, että tätä keväällä saamaani paikkaa oli hakenut 75 muutakin ihmistä. Ja nämä hullut palkkasivat MINUT! Nauratti, mutta samalla taas jäin miettimään, että miksi sitä ei itse näe mitä muut omassa tekemisessä ja toiminnassa näkevät? Kun selvästi osaan ja tiedän - jonka lisäksi olen ilmeisen hyvää seuraa ja muutenkin mukava tyyppi, koska eihän tässä yksin ole joutunut elämässään kovinkaan pitkiä aikoja synkistelemään, vaan aina on löytynyt kaveri kun sellaista on kaivannut. 

En nyt ole kuitenkaan kokenut että tästä kohtuullisen selkeästä huijarisyndroomasta olisi ollut itselle niin kovin suurta haittaa tai hidastetta, koska taidan olla tyyppinä sellainen, joka lopulta heijastelee itseään aina muista ihmisistä. Eli vaikka en itse pidä itseäni kummoisenakaan osaajana tai tekijänä, niin muiden arvostus ja luottamus kuitenkin heijastuvat omaankin olemiseen sen verran, etten anna oman - ilmeisesti väärä - mielikuvan päästä juurikaan hallitsemaan. 

Omituinen ilmiö se silti on ja jäin tuossa eilen sitäkin miettimään, että voisihan se olla helpompaa jos ei ihan koko ajan epäilisi omaa osaamistaan ja pelkäisi että jää kohta kiinni siitä, ettei oikeastaan (muka) mitään osaa. Voisin tätä alkaa pikkuhiljaa itselleni nyt opettamaan. Nyt sen pitäisi olla vielä aiempaa helpompaa kun olen vihdoin työpaikassa ja -yhteisössä, jossa selvästi arvostetaan sekä osaamistani että potentiaaliani ja minuun on kiinnitetty myös paljon (riittävästi, ei liikaa) odotuksia tulevaisuuden varalle. 

Se siitä.

Keväällä oli tarkoitus kirjoittaa tänne päiväkirjaa ja sillä tavalla pitää hieman lukua siitä, miten tämä sukupolvemme erikoisin ajanjakso meidän perheellä sujuu. 

No. Ei mennyt ihan niin. 

Kevään limbo imaisi meidän koko perheen kitusiinsa ja linkosi arjen sellaiseksi ettei siinä jäänyt aikaa, energiaa tai inspiraatiota blogin pitämiseen. Vaikka olisin halunnut ja ajatuksia kaikesta siitä kyllä riitti. 

Puoli vuotta meni, ja tässä ollaan. Suuren tyhjyyden jälkeen taas kirjoittamassa. 

Isossa kuvassa tuota kevään viimeisessä postauksessa kuvailtua taaperotuskaa etäilyn ohessa kesti lopulta kuusi viikkoa. Siinä kohdassa ymmärsimme, että leikki-ikäisen kotihoidosta ei olekaan luvassa diplomeita tai sädekehiä, vaan pelkkää stressiä sekä meille että lapselle itselleen. Niinpä pienin palasi päivähoitoon toukokuun alusta ja meidän kaikkien muiden arki helpottui huomattavasti. Samassa kuussa selvisi että ihan alussa kuvailemani kuumetauti olikin ihan sitä itseään, eli koronan vasta-ainetesti näytti plussaa ja kevään pelätyin vieras piipahtikin meillä jo heti silloin alussa. 

Nyt koronakesä on eletty ja syksyn arki näyttää uudenlaiselta: me miehen kanssa olemme yhä etätöissä, mutta lasten koulu ja päivähoito rullaa normaalisti ja harrastusrumbakin on täydessä vauhdissaan. Voisin täällä jatkaa ihan tämän arjen puimista, ilman koronalisiä tai muitakaan erikoisuuksia. Koska se tavallinen arkihan on sitä parasta - ja onneksi nyt olemme päässeet palaamaan aika lähelle sitä harmaata. Täällä se tavallisen ihmisen tavallinen onni piileskelee. 

Avokonttori-ikävä

Taapero ei halua päiväunille. Sen kuulevat naapuritkin. Istun sängyn laidalla ja paijaan karjuvan ipanan selkää.
Samaan aikaan kollega pohtii korvanappien kautta sitä, että avokonttorimme on kyllä todella rauhaton keskittyneeseen työskentelyyn.

Nämä kotityöviikot ovat kyllä nostaneet itsellä päälimmäiseksi tunteen siitä, että on oikeasti hyvä ettei työtä ja perhettä sekoiteta sitä normaaliaikaa enempää. Nämä kaksi elämän peruselementtiä tukevat parhaimmillaan toisiaan tuoden energiaa ja iloa toinen toisilleen. Mutta näinä erityisaikoina sekoittuminen on pakon sanelemista syistä nyt mennyt hieman liian pitkälle, ja siitä maksamme me kouluikäisten ja päiväkotilaisten vanhemmat. On aikamoista koittaa aloittaa uudessa työpaikassa ja perehtyä kaikkeen uuteen etänä, samalla kun hoitaa kahden alakouluikäisen etäkoulun sujumisen, päiväkotitaaperon virikkeellisen arjen rullaamisen ja tekee parhaansa noiden koululaisten etäharrastamisenkin muistamisen kanssa.
Oi sitä hetkeä, kun saa taas vaan lähettää jälkikasvunsa osaavampien ammattilaisten opetettavaksi ja voi itse keskittyä olemaan vain äiti.

Ihan tavallinen tiistai

Jos jotain, niin tämä etäilyelämä on palauttanut aamu-unet. Tavallisessa arjessa minä olin se, joka nousi aamuisin ensin ja ehti mahdollisesti lähteä jo toimistollekin ennen kuin kukaan muu oli hereillä.
Nyt mies nousee ensin ja minä olen nukkunut äitielämäni pisimpiä arkiaamu-unia, eli jonnekin puoleen kahdeksaan (todella wau).
Pellossaeläminen alkaa näkyä myös habituksessa. Ilo siitä, ettei tarvitse laittautua vaan voi hyöriä päivästä toiseen kotoisissa pieruverkkareissa, meikittä ja tukka tyynynpainamana, ei ole haihtumaan päin. Perhekään ei valita, sillä tältähän minä nyt yleensä kotona näytän. Ainoat säikähdykset meinaa tulla kun avaa etäyhteyskokouksen minne vaan ja sieltä omasta ruudusta katsookin mörkö! Ilahduttavaa on ollut tosin huomata että aika monella muullakin tuntuu olevan sama tilanne ja sisäisten palavereiden olohousupolvipussivertailu onkin toivottavasti tullut jäädäkseen.

Tämän viikon kotikoulun lukujärjestyskokeilu näyttää tältä:
9-9.45 Koulutehtäviä
10-10.30 Liikuntaa ulkona
10.45-11.30 Dokumenttitunti
11.30 Lounas
12.30-13.15 Koulutehtäviä
13.30-14.15 Koulutehtäviä tai muuta vapaaehtoista opiskelua / kuvista / kässää /treenit
14.30 Välipala
14.45-16 Peliaikaa

Dokumenttitunti on käytännössä tarkoittanut tällä viikolla sitä, että eilen haalimme hieman tietoa videoiden tekemisestä ja tubettamisesta, tänään on pitänyt kuvata materiaalia MyDay-tyylisesti, jota huomenna opettelemme editoimaan. Molemmat koululaiset kun haluavat alkaa tubettamaan, niin ajattelin että tätä aikajaksoa voisi käyttää näiden perustaitojen hankkimiseen. Katsotaan vaan nyt miten tuo oikein sujuu. Tausta-ajatuksena tuossa oppitunnissa on toisaalta ollut myös se, että saisin koululaiset hieman edes dokumentoimaan tätä historiallista aikaa - jos ei muille, niin ainakin itselleen.
Liikunnassa kaivoimme tänään vihdoin polkupyörät esiin ja kävimme kiertämässä viereistä puistoa niillä ihanassa aamupäivän auringonpaisteessa. Taapero lähinnä käveli potkupyörä jalkojen välissä, mutta eiköhän se logiikka siitä kesää kohti mentäessä vielä aukene, jonka jälkeen uskoisin meidän saavan juosta vauhtiviikarin perässä aika paljon.

Omalta osaltani istuin tänään viimeisen asiakaspalaverini tässä roolissa ja valmistaudun nyt ylihuomenna koittavaan viimeiseen työpäivääni toimistopuolella. Olen kirjoitellut testamenttini nyt loppuun, ajanut (ainakin mielestäni) kaikki tarvittavat raportoinnit ulos järjestelmästä ja puhunut toivottavasti kaikkien tarvittavien ihmisten kanssa kaikki tärkeimmät asiat halki. Edessä olisi vielä pöydän tyhjennys sekä tietokoneelta että toimistolta. Sitten olen valmiina ensi viikolla uutena alkavaan työuraan. Enpä kyllä olisi vielä silloin kolme viikkoa sitten uudesta työstä sopiessani uskonut että tulen aloittamaan tämän taipaleen etäilemällä kotikaranteenista.

Eristyksissä.

Ensimmäinen kokonainen eristysviikko on alkamassa huomenna. Kaikki on vielä toistaiseksi tuntunut enemmän jännältä kuin ahdistavalta tai pelottavalta. Lapset ovat innoissaan kotikoulusta, taapero touhuaa aivan entisellä energiallaan pitäen meidät kaikki muut varpaillaan päivärytmi rullaa kuin aina.
Kuitenkin tässä on jo kolmen päivän kokemuksella ehtinyt työstämään arkeen jo toisen version lukujärjestyksestä ja toteamaan noissa kolmessa päivässä, että arvoasetelmassa valtion virkamies ajaa aina markkinointialan organisatorisen läskin yli, jota kautta omien töiden suoritusaste uhkaa kyllä näillä tulevillakin etäilyviikolla jäädä melko paljon alhaisemmaksi kuin tavallisina etätyöpäivinä. Tässä kun on oman tekemisen lisänä koordinoitavana ne samat hommat kuin kaikilla muillakin koululaisperheillä Suomessa: lasten etäkoulun ja -harrastusten vahtiminen ja moderoiminen ja niiden lisäksi kaiken muun metatyön pyörittäminen tässä ympärillä. Oman haastekertoimensa kuvaan toki tuo parivuotias iltatähtönen, joka ei ihan vielä ymmärrä termejä "työrauha", "äiti tulee KOHTA auttamaan", "nyt on päiväuniaika" ja "värittäisitkö tässä ihan rauhassa ja siististi sen aikaa kun äiti puhuu tämän puhelun loppuun".

Sitä jotenkin kuvittelisi hahmottavansa mitä kaikkea uutta tämä erityisjärjestely ehkä aiheuttaa, mutta pari tähän mennessä ainakin nämä ovat päässeet hieman ehkä yllättämään:

• Tiskikonetta saa olla tyhjentämässä koko ajan. 
• Roskiksia saa olla viemässä koko ajan. 
• Ruokaa saisi olla tekemässä koko ajan, ellei olisi itselleen armollinen ja nojaisi tasaisella tahdilla rauhassa eineksiin

Pyykkihuoltoon pätisi varmasti aikalailla samat linjaukset, jos sitä olisi nyt jaksanut hoitaa. Se on kuitenkin saanut kasaantua nyt hetkellisesti, sillä meillä on oltu kuumeessa eikä ihan kaikkea ole siksi jaksettu tehdä. 

Tai siis minä olen kuumeessa, taapero ja juniori ovat omat kuumeputkensa jo hoitaneet. Neiti ja mies ovat toistaiseksi pysyneet vielä tämän kerhon ulkopuolella, mutta katsotaan mihin tilanne vielä kehittyykään. Oma jaksaminen on siis ollut hieman rajallista kun selkeästi huomaa että tavallisesta keuhkokapasiteetista on käytössä vain n. 2/3, joka näyttäytyy mm. siten, että noissa meidän ihan tavallisissakin portaissa jo hengästyy. Lisänä on kuivakka yskä, viime päivinä valtoimenaan valumaan ryhtynyt nenä, todella kipeä kurkku ja jatkuvana jomotteleva pää. 

Aloitin tämän blogin vähän samalla perusajatuksella, jolla kirjoittelin talvestamme Briteissä 2012-13 eli että voisin jakaa kuulumisiamme nyt eri puolilla Suomea eristyksissä oleville (uteliaille?) sukulaisille, eikä kaikille tarvitsisi kertoa välttämättä ihan niitä samoja asioita erikseen. Samalla tänne nyt toki saattaa joku muukin vahingossa löytää, mikä on ihan ookoo ja siis tervetuloa vaan. 

Tästä tämä nyt lähtee. Dokumentaatio siitä, mitä tämä kevät tuokaan tullessaan. Kypärä siis kiinni ja kohti tuntematonta!