Huijarisyndrooma

 "Huijarisyndroomasta kärsivä on vakuuttunut olevansa huijari ja että hänen saavutuksensa ovat ainoastaan hyvän onnen tai ajoituksen tulosta, tai että hän on vain harhauttanut muut luulemaan itseään todellista kyvykkäämmäksi."

Kuulin eilen, että tätä keväällä saamaani paikkaa oli hakenut 75 muutakin ihmistä. Ja nämä hullut palkkasivat MINUT! Nauratti, mutta samalla taas jäin miettimään, että miksi sitä ei itse näe mitä muut omassa tekemisessä ja toiminnassa näkevät? Kun selvästi osaan ja tiedän - jonka lisäksi olen ilmeisen hyvää seuraa ja muutenkin mukava tyyppi, koska eihän tässä yksin ole joutunut elämässään kovinkaan pitkiä aikoja synkistelemään, vaan aina on löytynyt kaveri kun sellaista on kaivannut. 

En nyt ole kuitenkaan kokenut että tästä kohtuullisen selkeästä huijarisyndroomasta olisi ollut itselle niin kovin suurta haittaa tai hidastetta, koska taidan olla tyyppinä sellainen, joka lopulta heijastelee itseään aina muista ihmisistä. Eli vaikka en itse pidä itseäni kummoisenakaan osaajana tai tekijänä, niin muiden arvostus ja luottamus kuitenkin heijastuvat omaankin olemiseen sen verran, etten anna oman - ilmeisesti väärä - mielikuvan päästä juurikaan hallitsemaan. 

Omituinen ilmiö se silti on ja jäin tuossa eilen sitäkin miettimään, että voisihan se olla helpompaa jos ei ihan koko ajan epäilisi omaa osaamistaan ja pelkäisi että jää kohta kiinni siitä, ettei oikeastaan (muka) mitään osaa. Voisin tätä alkaa pikkuhiljaa itselleni nyt opettamaan. Nyt sen pitäisi olla vielä aiempaa helpompaa kun olen vihdoin työpaikassa ja -yhteisössä, jossa selvästi arvostetaan sekä osaamistani että potentiaaliani ja minuun on kiinnitetty myös paljon (riittävästi, ei liikaa) odotuksia tulevaisuuden varalle. 

Se siitä.

Keväällä oli tarkoitus kirjoittaa tänne päiväkirjaa ja sillä tavalla pitää hieman lukua siitä, miten tämä sukupolvemme erikoisin ajanjakso meidän perheellä sujuu. 

No. Ei mennyt ihan niin. 

Kevään limbo imaisi meidän koko perheen kitusiinsa ja linkosi arjen sellaiseksi ettei siinä jäänyt aikaa, energiaa tai inspiraatiota blogin pitämiseen. Vaikka olisin halunnut ja ajatuksia kaikesta siitä kyllä riitti. 

Puoli vuotta meni, ja tässä ollaan. Suuren tyhjyyden jälkeen taas kirjoittamassa. 

Isossa kuvassa tuota kevään viimeisessä postauksessa kuvailtua taaperotuskaa etäilyn ohessa kesti lopulta kuusi viikkoa. Siinä kohdassa ymmärsimme, että leikki-ikäisen kotihoidosta ei olekaan luvassa diplomeita tai sädekehiä, vaan pelkkää stressiä sekä meille että lapselle itselleen. Niinpä pienin palasi päivähoitoon toukokuun alusta ja meidän kaikkien muiden arki helpottui huomattavasti. Samassa kuussa selvisi että ihan alussa kuvailemani kuumetauti olikin ihan sitä itseään, eli koronan vasta-ainetesti näytti plussaa ja kevään pelätyin vieras piipahtikin meillä jo heti silloin alussa. 

Nyt koronakesä on eletty ja syksyn arki näyttää uudenlaiselta: me miehen kanssa olemme yhä etätöissä, mutta lasten koulu ja päivähoito rullaa normaalisti ja harrastusrumbakin on täydessä vauhdissaan. Voisin täällä jatkaa ihan tämän arjen puimista, ilman koronalisiä tai muitakaan erikoisuuksia. Koska se tavallinen arkihan on sitä parasta - ja onneksi nyt olemme päässeet palaamaan aika lähelle sitä harmaata. Täällä se tavallisen ihmisen tavallinen onni piileskelee.