No. Ei mennyt ihan niin.
Kevään limbo imaisi meidän koko perheen kitusiinsa ja linkosi arjen sellaiseksi ettei siinä jäänyt aikaa, energiaa tai inspiraatiota blogin pitämiseen. Vaikka olisin halunnut ja ajatuksia kaikesta siitä kyllä riitti.
Puoli vuotta meni, ja tässä ollaan. Suuren tyhjyyden jälkeen taas kirjoittamassa.
Isossa kuvassa tuota kevään viimeisessä postauksessa kuvailtua taaperotuskaa etäilyn ohessa kesti lopulta kuusi viikkoa. Siinä kohdassa ymmärsimme, että leikki-ikäisen kotihoidosta ei olekaan luvassa diplomeita tai sädekehiä, vaan pelkkää stressiä sekä meille että lapselle itselleen. Niinpä pienin palasi päivähoitoon toukokuun alusta ja meidän kaikkien muiden arki helpottui huomattavasti. Samassa kuussa selvisi että ihan alussa kuvailemani kuumetauti olikin ihan sitä itseään, eli koronan vasta-ainetesti näytti plussaa ja kevään pelätyin vieras piipahtikin meillä jo heti silloin alussa.
Nyt koronakesä on eletty ja syksyn arki näyttää uudenlaiselta: me miehen kanssa olemme yhä etätöissä, mutta lasten koulu ja päivähoito rullaa normaalisti ja harrastusrumbakin on täydessä vauhdissaan. Voisin täällä jatkaa ihan tämän arjen puimista, ilman koronalisiä tai muitakaan erikoisuuksia. Koska se tavallinen arkihan on sitä parasta - ja onneksi nyt olemme päässeet palaamaan aika lähelle sitä harmaata. Täällä se tavallisen ihmisen tavallinen onni piileskelee.
